Moninaista musiikkia

Priden kunniaksi kirjoitin moninaista rakkautta kuvaavista kappaleista. Romanttisten tunteiden ja sukupuolen kokemisen ja ilmaisemisen moninaisuus on ollut ja on valitettavasti vieläkin siinä määrin jännitteistä, että siitä on mahdollista kirjoittaa puhuttelevaa ja kiinnostavaa lyriikkaa. 

Photo by Marta Branco on Pexels.com

Leevi and the Leavings: Poika nimeltä Päivi (1985)

Leevi and the Leavingsin klassikko Poika nimeltä Päivi kuvaa naiseen rakastunutta naista, joka on lähtenyt pikkukaupungin ahdistavilta kaduilta kiertämään maailmaa. Pikkukaupungista kertoja-Päiville ei löytynyt samaistumispintaa, hän ei tiennyt onko Romeo vai Julia. Kaupungissa Päivi sai kuulla myös tuomioita kuten jos et muutu voit joutua Helvettiin. Päivi kokee, että jääminen olisi ollut itsepetosta, mutta silti etäisyys rakkaaseen tekee sielussa kipeää. Kappale etenee surumielisen rytmikkäästi. Päivin rakkaudelle ei ollut tilaa, mutta kaipaus säilyy. 

Rosita Luu: Ladyboy (2018)

Rosita Luun Ladyboyssa mieskertoja seikkailee Thaimaan yössä sivukujilla, joissa on vaarallista turisteilla / iltamyöhään varsinkin. Hän kohtaa ihmeelisen Ladyboyn, joka hänen panssarinsa yksin murtaa voi. Ladyboy kulkee korkokengissä sulavasti kuin tiikeri ja on hienotunteinen. Kertoja on vakuuttunut, että ei tavalliset naiset näin voi miestä ymmärtää. Musiikki on haikeaa mutta eteenpäin rullaavaa. Kertoja pystyy kuuntelemaan tunteitaan, mutta vain ulkomailla hämärämyhkäisillä kaduilla. 

PMMP: San Francisco (2009)

Ikuisen lempibändini PMMP:n San Francisco kuvailee normeista poikkeavaa miestä, joka haaveilee lähtevänsä tulevaisuudessa viimein kaupunkiin. Silmät sulkemalla hän sukeltaa maailmaan, jossa hänen höyhenpuuhkansa tarvitsee vielä lisää kimaltavaa ja jossa hän nielee tuskan sijaan samppanjaa virtanaan. Kukaan ei tuomitse hänen kauneuttaan ja hän kulkee valokeilassa, joka aina osuu tähden askeliin. Kerronta on vahvaa ja sitä korostetaan selkeän sanattomalla stemmalla. Tausta helinässä kuuluu myös toivo. 

PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis (2012)

Minulle (kristillisestä vakaumuksesta huolimatta tai juuri siksi) äärettömän rakas PMMP:n Jeesus ei tule oletko valmis kuvaa riittämättömyyttä ja normeja ristiriitaisessa maailmassa. Kertoja kuvailee olevansa nähtävyys näkymätön ja toisaalta katseiden kääntyessä pesee otsasta leimaa ja irrottaa hihasta nauhaa. Toisaalta hän toteaa sarkastisen vihaisesti hyvän elämän lähtökohtana ydinperhe ainoa oikea: sikiöt siis huolella valitkaa, mihin kohtuun päädytte roikkumaan! Maailma väittää Jeesuksen tulevan, samalla kun itse ajaa ihmisiä ahtaalle. Rumpu säestää kappaleessa näkyviksi tulevia ahtaita ja kylmiä odotuksia. Lopussa jouset itkevät yhtä aikaa lohduttomina ja vahvoina. 

Viimeisissä säkeissä Anna epäonnistumistarinoita — tämän ajan kapina on yksi omista voimalauseistani. On rohkeampaa tuoda esille normien hajottavuutta kuin sopeutua niihin itseään rikkoen. Jokainen riittää sellaisena on, niin kauan kun se ei satuta muita. 

Litku Klemetti: Mona (2021)

Litku Klemetin Mona on ylistys levyjen kansissa ja julisteessa teinityttöä katselevalle Mona Caritalle. Kertoja haaveilee idolistaan, jolla on bikinit ja niiden alla lihaa ja jonka kanssa voisi sekoilla peiton alla ja paistatella vähäpukeisina rannalla. Äiti valittaa idolin olevan liian kissamainen, mutta kertoja vain toteaa äidin olevan turhan sovinnainen. Balladi alkaa itsevarmasti ja rytmikkäästi  keinuvalla pimputuksella ja lyriikat soljuvat mukana hienosti. Kappaleessa kertojan on täysin luonnollista ihailla ja haluta samaa sukupuolta olevaa ihmistä. 

LEHMÄ: Tuulikki ja Tove (2021)

LEHMÄn Tuulikki ja Tove on surullinen erobiisi, jossa henkilöiden sukupuolet ovat ennemminkin vahvuus kuin äimistelyn aihe. Kukapa ei haluaisi olla jonkun kanssa kuin Tuulikki Pietilä ja Tove Jansson olivat? Kertoja on yksinäinen majakanvartija joka valoja vilkuttaa hylkäämäänsä rakasta kaivaten.  Hän anelee anteeksiantoa ja tunnustaa rakkautensa. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että ei uskaltanu tuntee. Sävelmä on surullinen mutta tuntuu kuin posetiivin soittamalta. Laulu on yhtä aikaa sykähdyttävän kaipaava ja hellyyttävä savurenkaineen, majakoineen ja salaisine maailmoineen. 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta heijastelevat kappaleet kuvaavat ahtauden ja oman tilan ottamisen suhdetta. Ne kuvaavat ahdasta todellisuutta suurempia tuntemuksia ja kokemuksia, jotka ansaitsevat tilansa. Tätä tilaa myös Pride-kulkue juhlii ja raivaa tänään — ihana niin! 

Photo by Jasmine Carter on Pexels.com

Maailma on kylmä – oletko valmis?

PMMP oli yhtye, jonka musiikkia, asennetta ja vilpittömyyttä ihailin kovasti. Minulla on yhtyeen kaikki levyt, ja kävin yhtyeen keikoilla useampaankin kertaan. Esimerkiksi kotikaupungissani menin Jurassic rockiin kahteenkin kertaan nimenomaan PMMP:n vuoksi. Yhtyeestä kertovan dokumentinkin kävin katsomassa elokuvissa, ja katselin sitä uudestaan innoissani vähän aikaa sitten televisiosta. Siivotessani taustalla on pyörinyt useampaankin kertaan yhtyeen viimeisen keikan DVD-taltiointi. Monet bändin lauluista ovat tulleet minulle rakkaiksi. Minut hyvin tunteville ihmisille voi olla yllätys, että minulle rakkaimman PMMP:n kappaleen nimi on ”Jeesus ei tule – oletko valmis?” (ks. viite 1). Olenhan liikkunut etenkin opiskeluvuosina paljon niin sanotuissa seurakuntapiireissä.

”Jeesus ei tule – oletko valmis” on kappale, joka osoittaa surumielisesti aikamme pinnallisuutta. Kappale kertoo ihmisestä, joka tarkkailee ympäröivää maailmaa surullisena. Alkuun hän toivoo rakkaaltaan tukea bussipysäkkien mainostauluissa itseensä luottavien alusvaatemallien ohi kävelemiseen. Ajassamme ”muoviliha” ja ”itseinho” on kappaleen kertojan mukaan tuotteistettu ja ”ostos-TV” ja vetoavuuteen panostavat brändityöryhmät saavat näkyvyyttä. Iltapäivälehden viihdesivuilla on kertojan mukaan kirjoitus hautajaisista. Maailma näyttäytyy siis laulun kertojalle hyvin surullisena ja ulkokultaisena. Nämä havainnot ovat kenen tahansa tehtävissä. Tästä huolimatta laulusta virisi kauhistelevaa keskustelua keskustelupalstoilla, ja sen esittäminen pyrittiin jopa kieltämään yhdellä konserttipaikalla. Nimen vuoksi laulu tulkittiin jumalanpilkkaksi. (ks. viitteet 2 ja 3)

Kappaleen kirjoittanut Paula Vesala kertoi eräässä haastattelussa, että haluaa kappaleella kertoa Suomesta, jossa vain yhdellä tavalla rakastaminen on oikein (viite 4). Laulussa kertoja peseekin ”otsasta leimaa” ja ”irrottaa hihasta nauhaa” eli vaikuttaa kuuluvan huonommaksi ja heikommaksi määriteltyyn ihmisryhmään. Kertoja toteaa myös ivallisesti ”hyvän elämän lähtökohtana ydinperhe ainoa oikea – sikiöt siis huolella valitkaa, mihin kohtuun päädytte roikkumaan”. Juuri nämä säkeet ovat keskeinen syy siihen, että kappale puhuttelee minua syvästi. Sosiaalityöntekijänä tiedän hyvin, että lapset eivät voi lähtökohtiaan valita. Meillä jokaisella on erilaiset geenit ja kasvuympäristö. Kuitenkin meistä huomattavan monilla on mahdollisuudet hyvään elämään – riippumatta siitä moniako sukupuolia vanhempamme edustavat.

Kappaleen kertosäkeessä toistetaan kahteenkin kertaan surulliset ja ulkokultaisuutta kyseenalaistavat sanat: ”Jeesus ei tule – oletko valmis?”. En kuitenkaan näe suosikkikappalettani antiuskonnollisena tai edes ateistisena. Kappale heijastelee enemmänkin surua siitä, että maailmassa moni asia on huonosti, mutta ihmiset eivät ole valmiita tai halukkaita tekemään mitään. Alusvaatemallin kuvan päälle on helppo lätkäistä ”Jeesus tulee – oletko valmis” -tarra ilman, että yrittää tehdä kuvan poistamiseksi mitään. Samalla on helppoa korostaa olevansa toista parempi normatiivisesti hyväksytyn elämäntapansa vuoksi. Kappaleen surumielinen sävelmä ja etenkin loppupuolella vahvasti ”itkevät” jousisävelet korostavat tunnelmaa entisestään. Samalla taustalla pauhaa kuitenkin myös muutosta huutava, tarttuva komppi.

Minulle ”Jeesus ei tule – oletko valmis” ei ole herjaava kappale, ei ainakaan hengellisessä mielessä. Jos kappaleessa jotakin herjataan niin aikamme muovisia standardeja ja ulkokultaisuutta. Minua puhuttelee kovasti säe ”Ennen ilmestyskirjaa on Ostos-TV, brändityöryhmä, CV”. Mitä jos ympärillämme on paljon asioita, joihin meidän tulisi vaikuttaa? Mitä jos rakkaus, hyvä elämä ja riittävyyden tunne voisivat toteutua ympärillämme paremmin jo nyt? Tulipa Jeesus tänään tai 2000 vuoden päästä, ympärillämme on paljon asioita, jotka eivät ole hyvin. Kappaleen ohjeen mukaisesti voimme ”antaa epäonnistumistarinoita”, ja toimia ajan muovista henkeä vastaan. Niin minäkin aion tehdä.

 

Viite 1. PMMP 2012. Jeesus ei tule oletko valmis. Albumilta Raukkaudesta. ks. sanat http://www.pmmp.fi/diskografia/rakkaudesta/

Viite 2. http://kaksplus.fi/threads/pmmp-yhtye-pilkkaa-jeesusta.2150186/

Viite 3. http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/54167-pmmp-puolustaa-kiellettya-kappaletta-luepa-ne-lyriikat

Viite 4. http://yle.fi/ylex/uutiset/pmmp_palkitsee_aktiiviset_fanit_ruhtinaallisesti/3-7615339

Melkein ihmisiä

Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina (Never Let me Go, 2005, suom. Helene Bützow) on kertomus ihan tavallisista klooneista ja heidän elämästään. Klooneja alettiin tehdä 1950-luvulla geenitekniikan nopean kehityksen myötä. Tarina rakentuu kuitenkin periaatteessa hyvin arkisista lähtökohdista; Kloonit viettävät auvoisen lapsuuden, ja nuoruus on samanlaista ihmissuhteisiin ja identiteettiin liittyvää kipuilua kuin suurimmalla osalla muistakin ihmisistä. Ihmisten välisten rajantekojen merkitys onkin romaanissa varsinaista kloonausta ja geenitekniikan kehittämistä keskeisempi teema.

Romaanin päähenkilöiden lapsuus on näennäisen lempeä. Kloonit elävät sisäoppilaitos Hailshamissa, jonka rajojen ulkopuolelle he eivät voi tai haluakaan poistua. Heidät on nimetty varsin tavallisilla etunimillä ja jollakin kirjaimella. Kertojapäähenkilö on Kathy H. ja hänen keskeisimmät ystävänsä ovat Ruth ja Tommy D.. Hailshamissa panostetaan erityisesti kuvataiteeseen ja lyriikkaan, joissa oppilaat käyvät jopa keskinäistä kilpailua ja vaihtokauppaa. Menestyminen taiteissa tuntuu määrittävän asemaa muiden oppilaiden keskuudessa. Toisinaan Hailshamissa järjestetään myös kirpputoreja, joille tuodaan ulkomaailmasta ilmeisen huonokuntoisia tavaroita. Näitä tavaroita lapset keräävät aarrekätköihinsä. Yhteisössä on yksityisyyttä varsin vähän, mutta siellä syntyy ystävyys- ja seurustelusuhteita. Hailsham tunnetaan yhteisön ulkopuolellakin hyvänä kasvupaikkana. Siksi Hailshamista Mökkeihin, seuraavaan vaiheeseen siirtyminen näyttäytyykin varsin karuna.

Mökeissä Hailshamin kloonit kohtaavat muualla kasvaneita kaltaisiaan. Mökit ovat miljöönäkin Hailshamia karumpi paikka, sillä ne ovat vetoisia ja huolehtivat kasvattajat on korvattu harvakseltaan vierailevalla, äkäisellä miehellä. Hailshamin kasvatit lähtevät osin eri paikkoihin, mutta Kathy, Ruth ja Tommy päätyvät yhdessä Mökkeihin. Päähenkilöiden lapsuus on loppunut ja esimerkiksi seksuaalivietin heräämiseen liittyvät haaveet ja pelot käyvät toteen ja saavat erilaisia muotoja kuin oli kuvitellut. Mökeistä on mahdollista vierailla ulkomaailmassa, mutta muiden ihmisten tapaaminen ei tunnu olevan tyypillistä. Ruth ja Tommy seurustelevat, mutta Kathylla ja Tommylla on jo Hailshamissa alkanut erityinen side. Mökeistä kloonit siirtyvät yksitellen valvojakoulutukseen. Päähenkilö Kathy on valvojana 11 vuotta ja johdattaa tuona aikana sekä Ruthin että Tommyn läpi väistämättömän.

Kloonien aikuisuuden kohtalona on toimia muiden ihmisten varaosina. Kloonit luovuttavat yksitellen sisäelimiään toipumiskeskuksissa, joissa vielä luovutuksia läpikäymättömät kloonit toimivat luovuttajien valvojina. Kloonit ovat tunteneet kohtalonsa lapsuudestaan asti, mutta eivät kyseenalaista sitä. Ainoastaan huhu Hailshamin oppilaiden mahdollisuudesta saada luovutuksiin lykkäystä, jos he rakastuvat totisesti, viittaa haluun hidastaa väistämättömän toteutumista. Valvoja on ainut klooneille mahdollinen ammatti ennen luovuttajan osaa. Sekään ei tunnu aiheuttavan klooneissa erityistä katkeruutta, vaikka haaveet muistakin ammateista käyvät toisinaan heidän mielessään.

Romaanin päähenkilöt suhtautuvat klooniuteen ja elämään eri tavalla. Kathy ei erityisemmin halua miellyttää ketään, sillä puolustaa jo Hailshamissa hyljeksittyä Tommya. Toisaalta Kathy on tarmokas ja haluaa hoitaa valvojan tehtävänsä hyvin. Ruth sen sijaan haluaa miellyttää muita ja jättää toisinaan Kathyn pulaan. Hän tekee myös itsestään suuren numeron. Tommy ei erityisen hyvin sovi Hailshamin muottiin, koska ei ole taiteellinen. Poika purkaakin turhautumistaan raivokohtauksiin. Kathy kokee itsensä kenties ihmismäisemmäksi kuin ystävänsä, koska pitää arvokasta kohtelua kloonien oikeutena. Kirjan koskettavimpia kohtia on Ruthin pohdinta siitä, että heidän kaltaisiaan tehdään vain epäonnistuneista ihmisistä kuten huumeiden käyttäjistä ja prostituoiduista. Kathy loukkaantuu tästä, mutta Tommy ei jaksa välittää. Tommy ja Ruth eivät siis sopeudu osaansa yhtä hyvin kuin valvojamestari Kathy, mutta toisaalta kokemus arvokkuudesta on Kathylle erityisen tärkeä.

Kirjan loppupuolella paljastuu, että Hailshamissa panostettiin taiteisiin, jotta laitoksen perustajilla olisi konkreettista näyttöä kloonien ihmismäisyydestä. Esimerkiksi Hailshamissa opettava Lucy-neiti lohduttaa aluksi Tommya, että kaikkien ei tarvitse olla taiteellisia, mutta päätyy lopulta toteamaan, että hänen neuvonsa oli väärä. Kirjan lopussa rakastavaiset Tommy ja Kathy kuvittelevat, että Hailshamissa tehtiin taidetta, jotta se voisi osoittaa myöhemmin lykkäyksen hakijoiden sielun ja tunteiden todellisen syvyyden. Luovuus on kieltämättä ihmisen kauneimpia ominaisuuksia. Romaanin kloonit ovat kuitenkin aikansa vankeja, sillä heidän ei toivotakaan voivan hyödyntää luovuuttaan asemansa parantamiseen. Hailsham oli kirjassa yritys tarjota klooneille inhimillisemmät olosuhteet ja inhimillistää muiden ihmisten suhtautumista klooneihin. Varsinaisesti kloonien inhimillistymiseen sillä ei kuitenkaan pyritty.

Klooniuteen liittyy kirjassa toisinaan häpeää, ja erityisesti luovuttajan osaan vaimeita pelkoja. Erityisesti viimeisen luovutuksen jälkeinen kituminen pelottaa klooneja. Kuitenkin esimerkiksi lapsettomuutensa kloonit ottavat varsin kepeästi, ja he ovat olleet jo lapsuudestaan lähtien tietoisia luovutuksista. Toisaalta luovutuksien päättymisestä ei puhuta kuolemana vaan päätökseen pääsemisenä. Sellaiset ihmisyyteen luontaisesti kuuluvat asiat kuin haaveet, itseksi kasvaminen, yhteiskunnallinen osallistuminen ja käsitteellisesti jopa kuoleminen eivät siis kuulu kloonien elämään. Siinä suhteessa kloonit ovat ihmisyydessään vaillinaisia. Kloonit kuitenkin rakastavat, luovat uutta, joutuvat luopumaan rakkaistaan ja tuntevat seksuaalista viehätystä. Siksi lukija kokee voimakasta sympatiaa välineiksi luotuja ”olentoparkoja” kohtaan.

Kirjassa paljastuu, että Hailsham on suljettu ja klooneista on tullut pelättyjä muun muassa erään huippurodun jalostusyrityksen myötä. Humaaniutta kannattanut liike on kuihtunut medikaalisessa ja tehokkuuteen pyrkivässä maailmassa; Kloonit ovat ihmisinä karteltavia yksilöitä ja lääketieteen tukena oivallinen parannuskeino vaikeisiin sairauksiin. Heidän kasvuolosuhteensa ovat yhä epäinhimillisemmät. Luovutuksiinsa valmistautuva ja jopa niitä odottava Kathy on kokenut kirjassa iloa, pelkoa, ahdistusta ja luopumisia. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että hänen on kaikkien menetystensä jälkeen annettava kehonsa ja elämänsä pala palalta yhteiskunnassa ihmisiksi ymmärrettyjen henkilöiden terveyden rakennusaineeksi. Yhteiskunta määrittää Kathyn elämän rajat. Ei kai se voisi olla oikein meidän maailmassamme?

Kaikki samanlaisia – kaikki eriarvoisia?

Erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Itse pohdiskelin erilaisuutta jo esikouluikäisenä, kun tavasin isäni työsalkussa lukenutta kampanjahuudahdusta: ”Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia”. Kaikkien ihmisten erilaisuudesta riippumaton samanarvoisuus kosketti minua voimakkaasti jo tuolloin. Tieto omasta erilaisuudestani on toisaalta kulkenut mukana synnytysosastolta poistumisestani lähtien. Minulla havaittiin tuolloin rakenteellinen sydänvika. Erilaisuuden ohella olen oppinut ymmärtämään viime vuosina kaikissa ihmisissä piilevää samanlaisuutta. Tästä samanlaisuudesta huolimatta aikamme jaottelee ihmisiä vahvoihin ja heikkoihin. Ensimmäisten ei tarvitse perustella olemistaan ja jälkimmäisten täytyy taistella oikeuksistaan. Kuvaan kokemuksiani tästä ristiriidasta seuraavassa tekstissä.

Kaikissa ihmisissä piilevä samanlaisuus perustuu silkkaan ihmisyyteen. Kaikkien ihmisten syntymä perustuu onnelliseen sattumaan, munasolun ja siittiön kohtaamiseen ja ihmisalkion kehittymiseen. Kaikki ihmiset tarvitsevat ravintoa ja happea elääkseen. Melkein kaikki ihmiset voivat ihmetellä, haaveilla, iloita, surra ja pelätä. Yksikään ihminen ei ole voinut päättää, millaiseen perheeseen tai tilanteeseen syntyy tai millainen perimä hänellä on. Tämän samanlaisuuden voimakas ymmärtäminen on laajentanut ajatteluani viime vuosina valtavasti. Samaan aikaan olen alkanut kiinnittää huomiota erontekoihin, jotka sulkevat ihmiset hengittämättömiin lokeroihin. Näistä lokeroista käsin todelliset kohtaamiset peittyvät leimoilla ja ihmiset etääntyvät toisistaan.

Havahduin lokeroinnin vaaroihin lukiessani ”Elävä kirjasto” -tapahtuman ilmoitusta muutama vuosi sitten. Ilmoituksessa haettiin jollakin tapaa itsensä erilaiseksi kokevia ihmisiä kertomaan elämästään tapahtumaan. Esimerkki-ihmisinä siinä mainittiin kristitty, homoseksuaali, pitkäaikaissairas, absolutisti ja maahanmuuttaja. Tutkailin mainosta hämmentyneenä, koska itse satuin tuolloin sopimaan ainakin kolmeen kategoriaan mainituista viidestä. Tapahtuman idea ihmisrakkauden lisäämisestä erilaisuuden kohtaamisen keinoin on erinomainen. Ihmisen kohtaaminen yhden leiman läpi tuntuu kuitenkin pelkistävältä. Esimerkiksi itse en ole vain sydänvikainen vaan minuun liittyy sairauden lisäksi muitakin ominaisuuksia – heikkoja ja vahvoja kohtia. Tämän unohtaminen yksinkertaistaa ihmistä liikaa.

Koen lokeroinnin haasteellisena, koska se perustuu ihmisen arviointiin suhteessa johonkin prototyyppinä ymmärrettyyn piirteeseen. Esimerkiksi Elävän kirjaston ilmoitukseen sisältyy lähtöoletus, että kristityt, homoseksuaalit, pitkäaikaissairaat, absolutistit ja maahanmuuttajat joutuvat perustelemaan olemistaan suhteessa muihin ihmisiin. Näin valitettavasti varmasti onkin, eivätkä keskimääräisesti normaalista poikkeavat ihmiset saa hyväksyntää aikana, jona lukemattomista vaihtoehdoista tulisi kyetä valitsemaan sillä yhdellä ja oikealla tavalla. Pitäisi pärjätä, olla hyvännäköinen ja tehokas. Poikkeavuutensa ymmärtäminen ja hyväksyminen voi olla kylmänä ja kiireisenä aikana erittäin voimauttavaa. Identiteetin rakentaminen yhden ominaisuuden varaan ei kuitenkaan rakenna yhtenäistä yhteiskuntaa vaan erojen varaan rakentuvan etujen taistelukentän. Vaarana on, että enemmän tilaa tarvitsevat heiveröisimmät äänet jäävät vahvempien varjoon.

Omat kokemukseni yhden ominaisuuden varaan rakentuvaan identiteettiin perustuvat sydänvikaisuuteen ja Sydänlapset ja -aikuiset ry:n vertaistukitapaamisiin. Itse olen siinä mielessä vähällä selvinnyt sydänaikuinen, että selviän harvajaksoisella seurannalla. Sydäntäni ei ole siis koskaan tarvinnut leikata eikä minulla ole pysyvää lääkitystä. Toiminnallisessa mielessä sydämeni on siis tarpeeksi hyvä. Erilaisuuteen liittyvä riittämättömyyden tunne ja osittain tarpeellinen varovaisuus ovat kuitenkin kasvattaneet minusta aran ihmisen. Sydänaikuisten tapaamisella puolivuotta sitten koin itseni silti liian terveeksi, koska minua ei ole leikattu. Sain jopa palautetta vikani merkityksen vähäisyydestä, vaikka monien muiden sydämet eivät juuri korjausoperaatioiden myötä vaatineet edes seurantaa. Tapaamisella syntyi vaikutelma, että kaikkein useimpia operaatioita ja päivittäisiä haittoja kokeva yksilö on onnekkain. Tällainen ajatuskulku on mielestäni identiteetin rakentumiselle vaarallinen. Ainakin itse voin olla monista ominaisuuksistani paljon onnellisempi kuin sydänviasta. Toisaalta poikkeuksellisen sydämeni osalta olen onnekas nimenomaan siksi, että ominaisuus vaikuttaa arkeeni olemattoman vähän. Pelkäänpä, että muutkin vertaistuen muodot kuin potilasjärjestöt voivat tarjota kaiken hyvän ohella myös vääristynyttä tukea. Siksi yhden ominaisuuden varaan rakentuvia ihmisten luokitteluita tulisi varoa.

Ihmisten samanarvoisuus ja samat oikeudet tiedostetaan nykyään todella hyvin. Itse olen tehnyt jo puolitoista vuotta gradua kehitysvammaisten laitoshoidon purkamisesta ja havainnut, kuinka paljon yhdenvertaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia korostetaan. Samaan aikaan tavoitteeksi asetetaan kuitenkin myös itsenäisesti pärjäävä yksilö ja mahdollisimman vähällä rahalla tuotetut tukipalvelut. Tällaiset lähtökohdat tekevät ihmisistä samanlaisia täysin nurinkurisista lähtökohdista. Näistä lähtökohdista samanlaisuus tarkoittaa yhtäläisiä mahdollisuuksia oman edun tavoittelemiseen. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole aidosti samanlaiset, ja siksi yhteiskunta sysää syrjään ne, jotka eivät pysty itsestään huolta pitämään. Nämä yksilöt joutuvat taistelemaan ja ”rummuttamaan” oikeuksiensa puolesta. Osa heistä väsyy ja alistuu osaansa yhden leiman pohjalta. Osalla ei ole edes valmiuksia omien oikeuksiensa vaatimiseen. Tämä tuntuu täysin väärältä ja isäni vanhan työsalkun huudahduksen vastaiselta. On kuin meidän kaikkien pitäisi olla samanlaisia, ja kun emme ole, osan täytyy tyytyä olemaan eriarvoisia. Järjetöntä.

Tämä aika ei ole empatialle, ihmisrakkaudelle ja yhteisöllisyydelle suotuisin. Kuitenkin juuri noissa lähestymistavoissa ja ominaisuuksissa on nähdäkseni ratkaisu kylmyyden, mustavalkoisuuden ja eriarvoisuuden lisääntymisen kierteiden katkaisemiseen. Jokaisen ihmisen tulisi itsessään riittää yhteiskuntamme jäseneksi ominaisuuksistaan riippumatta. Yhteiskunnan tulisi päinvastoin tukea erojen kaventumista mukautumalla ja kunkin toimintavalmiuksia tarvittavalla voimakkuudella tukemalla. Vain tällaisessa yhteiskunnassa voimme aidosti olla erilaisia ja ihmisinä samanarvoisia. Kompromissit eivät riitä.